Opiskelijan puhe Pääkaupunkiseudun yksikön valmistujaisissa 31.5.2017

Jenni Pekkarinen valmistujaisjuhlassa Helsingissä (oikealla) piti opiskelijan puheen 31.5.2017
Opiskelijan puheen pitänyt Jenni Pekkarinen (kuvassa oikealla ) palkittiin kahden muun valmistuvan kulttuurituottajan Anu Soinin (vas.) ja Viivi Salosen kanssa.

Olen Jenni Pekkarinen ja valmistun tänään täältä kulttuurituottajaksi.
En olisi koskaan uskonut, että olisin tässä pitämässä puhetta; en nimittäin ole mikään luontainen puheen pitäjä. Mutta kai se on yksi Humakin parhaista puolista, että näitä epämukavuusalueelle astumisen mahdollisuuksia tarjotaan ihan tänne viime metreille saakka.

Oma opiskelutaipaleeni täällä Humakissa alkoi elokuussa 2014. Muistan, että silloin ensimmäisenä koulupäivänä oli mukavan kesäinen ja aurinkoinen päivä. Olin kuullut, että Kauniaisten juna-asemalta kävelee koululle noin kaksi kilometriä, ja oikoreittiä pitkin jopa vähän alle. Ajattelin, että päivähän on kiva aloittaa pienellä kävelyllä, kun sääkin oli kaunis, joten lähdin sitä oikoreittiä pitkin sitten kävelemään.

Kävi kuitenkin pian ilmi, että se oikoreitti ei minun kohdallani ollutkaan mikään oikoreitti, sillä onnistuin eksymään ihan täysin. Huomasin jossain vaiheessa, että olin keskellä jotain metsän tapaista, eikä ollut aavistustakaan, mihin suuntaan pitäisi lähteä. Siellä sitten harhailin, katselin kelloa ja mietin, että ensimmäinen koulupäivä on alkanut jo vartti sitten, ja minä olen täällä, kirjaimellisesti metsässä. Että näin tämä opiskelu nyt sitten alkaa.

Kävi jo mielessä, että pitäisikö vaan suosiolla kääntyä takaisinpäin; sen verran nolotti olla heti ensimmäisenä päivänä myöhässä. Päätin kuitenkin vielä jatkaa etsintää, ja lopulta löysin kuin löysinkin perille.

Ryntäsin sitten luokkaan naama punaisena ja varmaan havunneulasiakin hiuksissa melkein puoli tuntia myöhässä, mutta pääsin kuitenkin vielä sisälle.

Eksymisestä ja myöhästymisestä huolimatta se ensimmäinen koulupäivä meni oikein mukavasti, ja mukavasti ovat muutenkin menneet nämä muutamat vuodet Humakissa.

Eksymisen kokemukset eivät kuitenkaan jääneet vain sinne ensimmäiseen päivään. Ihan fyysisesti olen eksynyt monta kertaa sen jälkeenkin, siinä ei sinällään ole mitään uutta, mutta myös henkisiä eksymisen tunteita on tullut useita kertoja.

Olen ollut hukassa alan ja omien valintojeni sekä suunnan ja päämäärän suhteen. Välillä oma suunta ja päämäärä ovat tuntuneet selkeiltä ja välillä on tuntunut, että tekee asioita hyvin ja oikein. Välillä taas ei tiedä yhtään mihin on menossa ja tuntuu, ettei osaa tehdä yhtään mitään.

Nyt valmistumisen lähestyessä on meinannut välillä iskeä stressi siitä, että nytkö tässä pitäisi olla valmis. Valmis tuottaja. Valmis ammattilainen. Valmis mikä? Aika keskeneräiseksi tässä vielä itsensä tuntee.

Tiedän, etten ole ainut, joka painii tällaisten tuntemusten kanssa, enkä ole ainut, joka on ollut välillä ihan pihalla kaikesta. Muiden opiskelijoiden kanssa ollaan paljon näistä asioista puhuttu, ja onkin ollut helpottavaa kuulla, että muilla on ihan samanlaisia tuntemuksia ja ajatuksia.

Olen tässä muutaman vuoden aikana saanut täällä Humakissa sellaisen käsityksen, että täällä on todella paljon tällaisia oman tien kulkijoita. Oman tien kulkijat ehkä myös useammin eksyy, kun ei aina pysytä niillä valmiiksi viitoitetuilla teillä.

Täällä Humakissa meidän kaikkien on annettu olla sellaisia, kuin me ollaan ja kaikkien on annettu kulkea omaa tietään. Ketään ei ole väkisin yritetty ohjata johonkin tiettyyn suuntaan tai laittaa johonkin tiettyyn muottiin.

Ja se onkin ehkä se asia, jota täällä kaikkein eniten arvostan. Itse en usko, että olisin tässä tänään, jos ei olisi saanut itse etsiä ja löytää omia reittejä. Meidän on annettu kulkea eri polkuja pitkin ja kaikkien on annettu löytää omat tavat ja reitit omalla aikataululla. Meidän on annettu myös eksyä.

Eksyksissä olemista ei ole pidetty huonona asiana. Olenkin ymmärtänyt, että eksyksissä oleminen on ihan täysin ok. Se on jopa hyvä ja joskus välttämätönkin asia. Välillä pitää uskaltaa olla eksyksissä, jotta voi löytää ja oppia jotain uutta.

Hukassa oleville on aina ollut myös apua ja opastusta tarjolla. Täällä Humakissa on hyvin konkreettisesti hahmottunut se, että kaikkea ei tarvitse osata itse, kaikkeen tarvitse pystyä yksin, eikä sieltä hukasta tarvitse aina osata omin avuin pois.

Olen itse saanut, ja uskon että muutkin opiskelijat täällä ovat saaneet opiskelukavereilta matkan varrella tosi paljon neuvoja, kannustusta ja rohkaisua. Meillä on ollut tosi hyvä ja avoin henki opiskelijoiden keskuudessa.

Muiden opiskelijoiden lisäksi meillä on ollut täällä myös Humakin omia oppaita matkalla, nimittäin nämä meidän lehtorit. Lehtorit ovat tarjonneet opastusta, esittäneet vaihtoehtoja ja auttaneet löytämään omaa suuntaa, ohjailematta kuitenkaan liikaa.

Minulle on viimeisen vuoden aikana valjennut, että eivät ne rautaiset ammattilaisetkaan ole aina varmoja asioista tai omasta itsestään ja osaamisestaan. Myös he ovat välillä hukassa.

Valmistuminen ei tarkoita sitä, ettei enää saisi eksyä. Meidän ei nyt eikä tulevaisuudessakaan tarvitse olla niin valmiita, ettemmekö välillä voisi olla hukassa ja pyytää apua.

Eksyminen on ihan hyvä juttu, ja hukassa voi oppia vaikka mitä. Kannattaa siis välillä antaa itsensä eksyä.

Olen iloinen siitä, että silloin muutama vuosi sitten eksyin juuri tänne Humakiin. Koetut eksymiset ja epävarmuuden tunteet ovat opettaneet paljon ja lopulta kääntyneet voitoksi. Koen löytäneeni oman alani, ja näen edessäpäin paljon mahdollisuuksia.

Olo on nyt tosi kiitollinen, joten haluaisin käyttää tämän tilaisuuden hyväksi ja kiittää muutamia keskeisiä henkilöitä.

Ensinnäkin haluaisin lämpimästi kiittää muita opiskelijoita, sillä tämä opiskelijayhteisö ja kaikki mahtavat ja tyypit, joihin täällä on saanut tutustua, on ollut näiden muutaman vuoden aikana se kaikkein paras ja tärkein asia. Opiskelukavereilta olen oppinut ihan valtavan paljon.

Lehtorit ovat kaikki olleet tärkeitä ja olen oppinut kaikilta paljon. Omina Humak-vuosinani erityisesti kaksi lehtoria ovat olleet todella tärkeitä oppaita ja tukijoita.

Ensimmäisinä vuosina tärkeä tuki oli Antti Pelttari. Antti on aina rohkaissut menemään siihen suuntaan, joka itsestä tuntuu parhaalta, pitänyt hyvinä hullujakin ideoita, kannustanut ja luonut uskoa omaan osaamiseen.

Loppuvaiheen opiskelussani taas Arto Lindholm on ollut vahvasti läsnä. Minulla on tässä keväällä ollut kaksi hyvin konkreettista hetkeä, jolloin olen vakavasti miettinyt oman valmistumisen siirtämistä, kun tuntui mahdottomalta saada kaikki hommat tehtyä ajoissa. Molemmilla kerroilla Artolla oli aikaa jutella ja molemmilla kerroilla hän sai uskomaan, että kyllä se sittenkin onnistuu. Arto on ollut tärkeä apu ja tuki myös opinnäytetyön kanssa ja on välillä vielä kymmeneltä illallakin lukenut, korjannut ja kommentoinut työtäni.

Lämpimästi kiitos teille ja suuri kiitos toki myös kaikille muille lehtoreille ja koko Humakin henkilökunnalle kaikesta ja onnittelut siitä, että saitte taas yhden joukon meitä opiskelijoita täältä ulos. Ja ennen kaikkea suuret onnittelut kaikille tänään valmistuville.

Tästä on hyvä lähteä harhailemaan eteenpäin. Kiitos.

Jenni Pekkarinen, kulttuurituottaja (AMK)

Jenni Pekkarinen
Jenni Pekkarinen piti valmistuvan opiskelijan puheen pääkaupunkiseudun yksikössä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *