Olen Liisa Kangasniemi, pian 49-vuotias viittomakielen tulkkiopiskelija Helsingistä. Pohdin artikkelissani iän merkitystä opiskelun ja työelämän pyörteissä.
Uudet tuulet
Elämä on usein arvoituksellista ja yllätyksellistä. Jos joku olisi sanonut minulle kaksi vuotta sitten, että siirryn pian työelämästä pois ja alan opiskella uutta ammattia, olisin todennäköisesti naurahtanut. Toisaalta se on hyvin tätä päivää – ihmiset haluavat kouluttaa itseään koko elämänsä ajan tavalla tai toisella ja monet suuntaavat kokonaan uudelle alalle.
Näin jälkikäteen ajateltuna irtisanominen työelämästä yt-neuvotteluiden jäljiltä oli parasta mitä minulle saattoi tapahtua. Muussa tapauksessa olisin luultavasti edelleen saman yrityksen palveluksessa ja suoraan sanottuna turvallisesti “paikalleni jämähtäneenä”. Irtisanomisen jälkeen oli pakko miettiä, mitä nyt keksisi elämässään tehdä. Jonkinlainen opiskeluajatus oli mieleni sopukoissa muhinut, mutta nyt vasta se pääsi konkreettisesti aktivoitumaan ja mietin mitä haluaisin “isona tehdä”.
Kiinnostuin viittomakielestä viime talvena avoimen korkeakoulun kurssien aikana ja siitä lähtien oli selvää, että hakisin viittomakielen tulkkauksen koulutukseen. Pääsin kuin pääsinkin Humakiin sisään ja nyt opiskelua on takana noin kaksi kuukautta.
Onko ikä vain numero?
On ollut hienoa tutustua uusiin ihmisiin, siitäkin huolimatta, että ikäero muiden opiskelijoiden kesken on huima. Silti olen tuntenut kuuluvani joukkoon enkä koe, että olisin ikäni puolesta jäänyt mistään paitsi. Opiskelijakunnan tapahtumat olen toistaiseksi jättänyt väliin, mutta jos vain aikataulullisesti onnistuu, niin toki aion osallistua itseäni kiinnostaviin tapahtumiin.
Ikä muistuttaa minua jonkin verran itse opintojen parissa. Huomaan että en opi asioita yhtä nopeasti kuin nuoret luokkatoverini ja monet ohjelmistot ja sovellukset, jotka ovat heille itsestään selviä ja helpon oloisia, ovat minulle ihan uusia ja joudun käyttämään aikaa niihin perehtymiseen. Sen voi positiivisesti ajatella uuden oppimisena jokaisena päivänä.
Vaikka ikää ei tulisi ajatella esteenä, niin väkisinkin se ajatus välillä hiipii mieleen. Sitä miettii, että mahtaako kukaan enää palkata yli 50-vuotiasta tulkkia, jos niin onnellisesti käy, että valmistuminen toteutuu muutaman vuoden päästä.
Oman yrityksen perustaminen on toki yksi vaihtoehto, mutta itse uskoisin, että en lähde sille polulle, vaan mieluummin menisin töihin työntekijänä johonkin yritykseen.
Puhutaan että 50-vuotiaat olisivat loistavia työntekijöitä siinä mielessä, että heillä on motivaatiota, usein myös kokemusta (toki alanvaihdon jälkeen sitä ei voi olla paljoa). He ovat luotettavia ja sitoutuneita työntekijöitä. Heillä ei yleensä ole enää pieniä lapsia, joten joutuvat tuskin olemaan paljon pois töistä. Vaikka asiat todennäköisesti ovatkin jotakuinkin noin, saa usein lukea lehdistä, että 50-vuotiaita ei enää palkata yrityksiin ja todennäköisesti se johtuu iästä, vaikka sitä ei tietenkään ääneen sanota. Ikärasismi on siis valitettavasti täyttä totta.
Oikealla asenteella eteenpäin
Itse yritän olla miettimättä ikä asiaa opiskellessa. Olen ottanut sen asenteen, että pärjään siinä missä muutkin, vaikka joutuisinkin näkemään hieman ylimääräistä vaivaa. Se saattaa tarkoittaa muutamia lisätunteja opintojen parissa, mutta itse näen sen vain positiivisena asiana.
Kaiken kaikkiaan, asenteella on yllättävän paljon merkitystä jokapäiväisessä toiminnassamme. Optimismilla ja päättäväisyydellä pääsee pitkälle Myös kannustava ilmapiiri kotona ja koulussa parantavat motivaatiota ja auttavat uusien asioiden omaksumisessa.
Ja jos joskus huomaa kohtaavansa ikärasismia, niin ainahan se voi kuitata huumorilla, esimerkiksi tokaisemalla, että “Eipä sitä tässä iässä enää voi kaikkea muistaa”.
Teksti: Liisa Kangasniemi
Kuvat: Liisa Kangasniemi
