Olen Julia Virkkunen, opiskelen yhteisöpedagogiksi (AMK) monimuotototeutuksena. Osana viestintä- ja kommunikaatio-osaamisen opintojaksoa kirjoitin mediatekstin koronan vaikutuksista monimuoto-opiskelijan arkeen ja opiskelusta etäyhteyksillä.
Yhteisöpedagogiopintojeni aloitus ajoittui kummalliseen aikaan. Koronakevään jälkeen vapautunut kesä oli juuri kääntymässä syksyksi, jona me uudet monimuoto-opiskelijat emme lopulta tulisikaan tapaamaan toisiamme lainkaan.
Lähipäivät siirtyivät yksi toisensa jälkeen verkkoon. Alkuperäinen suunnitelmani työn ohessa opiskelusta heitti lisäksi kuperkeikkaa, kun korona tekikin minusta päätoimisen opiskelijan.
Joulukuuhun tultaessa huomasinkin sitten opiskelleeni osallistavaa pedagogiikkaa, työyhteisötaitoja ja viestintää tiiviissä vuorovaikutuksessa kahden norjalaisen metsäkissan kanssa.
Satunnaisia kohtaamisia aamutakissa
Alun hämmennyksen jälkeen Humakin verkko-opiskelualusta Hoodle osoittautui helppokäyttöiseksi ja toimivaksi. Kun tehtävät olivat alkaneet hahmottua, osallisuudesta, yhteisöllisyydestä ja ihmisten kohtaamisesta lukeminen alkoi kuitenkin tuntua yksin hieman absurdilta.
Webinaarien ryhmätehtävissä umpimähkään valikoituneet mukavat ihmiset tupsahtivat hetkeksi elävinä oman koneeni ruudulle satunnaisiksi kohtaamisiksi, sitten he äkkiä katosivat.
Koronatilanteelle ei tietenkään kukaan voi mitään. Ja ihminen koneen ruudulla on toki aina pimeää ruutua parempi. Tilannetta, jossa nyt opiskelijoina olemme, pystyi tuskin kukaan etukäteen ennustamaan.
Parhaina päivinä itsenäinen opiskelu on sitä paitsi ihanaa. Monena aamuna on mahdollisuus omaan aikatauluun ja opiskeluun sängyssä aamutakissa, kahvikuppi kädessä ilman kasvomaskia tuntunut lähinnä etuoikeudelta.
Aiemmin kohtaamis- ja ohjaustyötä tehneelle tällaiset päivät, joina kuulee omat ajatuksensa, ovat myös olleet tärkeitä uusien suunnitelmien hahmottumiselle ja oman suunnan löytymiselle.
Yhteisöllisyys verkossa
Etäopiskelun hyvistä puolista huolimatta olen jäänyt miettimään sitä, olisiko yhteisöllisyyttä verkko-opinnoissa mahdollista jollain tavoin lisätä.
Missä on se vapaamuotoinen foorumi, johon mennä, kun kaamos kaatuu päälle, aikuinen itseohjautuvuus hiipuu, ulkona jylläävä virus siirtyy leviämisvaiheeseen ja yksinäisten opiskelijoiden oma osattomuuden tunne lamauttaa osallistavan työotteen opiskelua?
Kuka näkee toisen opiskelijan pidättelevän itkua webinaarissa, kun kamerat ovat kiinni?
Tätä olen kuluneena syksynä pohtinut. Etenkin, kun emme vielä tiedä, onko koronapandemia todella ohi ensi kesänä, vai kulkeeko se kanssamme seuraavaankin lukuvuoteen. Entä jos vielä ensi syksynäkin koulun listoille tupsahtaa uusia innokkaita monimuoto-opiskelijoita, jotka eivät koronan takia pääse hekään tapaamaan ketään?
Kyetäkseen luomaan työssään toisille kuulumisen mahdollisuuksia ihmisen olisi saatava kuulumisen kokemuksia myös itse. Kuuluminen on ihmisen perustarve, ja jos tunne siitä puuttuu, ihminen saattaa masentua, ahdistua tai menettää toivonsa (Nivala & Ryynänen 2019, 142).
Toivoa luoville yhteisöpedagogeille lienee maailmassa kysyntää. Pandemia tekee paraikaa monista hyvin yksinäisiä, sysää syrjään ja luo siten uutta lisätarvetta yhteisöpedagogin taidoille osallistaa muita mukaan.
Onkin melkoinen paradoksi, että juuri he, joiden täytyisi oppia arvostavan kohtaamisen ammattilaisiksi, saattavat opiskella koko aihetta nyt niin vähillä kohtaamisilla. Etenkin opintojensa alussa, kun harjoittelut eivät vielä ole ajankohtaisia.
Yksinäisen päivän tullen norjalainen metsäkissa Taisto kyllä aina auttaa. Hän osallistuu kaikille opintojaksoille. Ja kun perhe iltapäivällä rysähtää kotiin, oma rauha hajoaa. Illalla sitä on jo ikävä.
Monet työn ohella opiskelevat, perheelliset oman elämänsä ruuhkavuosipotilaat varmaankin myös lähinnä toivoisivat, että kohtaamisia siellä, täällä ja tuolla olisi hieman vähemmän.
Silti oman ruutunsa äärellä istuu aina myös yksin eläviä, joille vuorovaikutuksen puute korona-aikana opiskellessa voi olla liikaa. Jos opiskelut jäävät kesken kuulumattomuuden tunteen vuoksi, ne jäävät kesken turhaan.
Kuuluminen on tunnetta yhteydestä muihin (Nivala & Ryynänen 2019, 140). Tunne on toki aina yksilöllinen. Toiset tuntevat ulkopuolisuutta tilanteessa, joka toisille on luonteva osallisuuden paikka. Mutta toisten ulkopuolisuuden tunteita voi pyrkiä vähentämään. Myös verkossa.
Digitaalinen dialogi – onko sitä?
Missä kohtaa tietokoneen ruutua pääsee toteutumaan sosiaalipedagogiikan näkökulmasta niin tärkeä dialogi? Keskustelu, jossa peilataan omia näkemyksiä muiden omiin, opitaan maailmasta ja muista ihmisistä?
Monella opintojaksolla keskustelua yritetään kyllä viritellä kirjallisten tehtävien yhteydessä. Mutta se, syntyykö tällaisista aloita-yksi-keskustelu-ja-vastaa-kahteen-muuhun -tehtävistä mitään aitoa keskustelua, onkin sitten toinen juttu.
Suoritusmerkinnän toivossa tehty lyhyt kommentointi on ehkä sekin hiljaisuutta parempi, ja ainakin opiskelijat pääsevät lukemaan toistensa ajatuksia, mutta onko silloin kyseessä dialogi?
Mielestäni ei. Aito dialogi vaatii läsnäoloa, se ei voi olla pelkkä suoritus. Dialogi on kahden ihmisen välinen kohtaamisen hetki, jossa he reflektoivat omaa elämäänsä ja todellisuuttaan toistensa kanssa. (Kurki 2000, 132).
Webinaareissa pienryhmätyöskentely kyllä antaa kipinöitä dialogin syntymiselle, mutta lyhyeksi rajattu aika jättää sen väistämättä tyngäksi. Kiinnostavan keskustelun virittyä ollaankin äkkiä taas verkkoalustan päähuoneessa, usein kesken jonkun lauseen. Toisten henkilöllisyys ja ehkä myös sijainti maailmankartalla jää epäselväksi.
Ja kun omat silmälasit vaikkapa on vastikään korjattu näyttävästi ilmastointiteipillä – kuten minulla viimeksi, kun piti keskustella tuntemattomien kanssa vakuuttavasti ruotsiksi – kamera jää herkästi laittamatta päälle.
Vappulasien myötä piilossa ovat myös kasvot ja kaikki nonverbaalinen viestintä jää välittymättä.
Itse olen ollut hyvin onnellinen oman valmennusryhmäni WhatsApp -ryhmästä, jossa marraskuuhun vajonneita kanssaopiskelijoita kammetaan vuorotellen kainaloista nostaen kohti toivoa ja uusia opintopisteitä. Ryhmään on syntynyt lohdullista yhteisöllisyyttä.
Kuitenkin nämäkin ovat melko satunnaisesti valikoituvia ryhmiä ja kyseessä koulun ulkopuolinen viestintäkanava. Verkostoituminen ja aito keskustelu myös muiden, samoista aiheista kiinnostuneiden oman koulun opiskelijoiden kanssa voi korona-aikana jäädä vain haaveeksi, jos luontevan, kiireettömän kohtaamisen tilaa ei opintojaksojen ohesta löydy.
Norjalainen LVI-kissa tarkistaa putkiston toimivuuden ennen verkko-opintojen vessataukoa.
Tunnelin päässä palaa hankevalo
Oma marraskuuni päättyi tänä vuonna onneksi ennen aikojaan, kun löysin minua kiinnostavan Humakin uuden hankkeen, johon haettiin harjoittelijoita. Lumettomaan talveen syttyi ihana valo. Ensi vuonna ehkä tapaan jonkun ihmisen!
Kissatkin silminnähden ilahtuivat, kun vähensin kohtaamiseen liittyvistä kysymyksistä puhumista niiden päiväuniaikaan.
Iloinen 20-lukumme alkoi oudoissa merkeissä uuden eristäytymisen vaatimuksen kanssa. Se sai monet meistä oppimaan sujuvat zoomit, teamsit ja moodlet, mutta loi samalla kokonaan uuden syrjäytymisen mahdollisuuden.
Siinä missä ennen tajuttiin taputtaa kahvihuoneessa toista lempeästi olalle, kun tällä näytti olevan vaisuja murheita, tai huomattiin jonkun opiskelijan poissaolo, nyt tätä ei ehkä tapahdukaan.
Voisikohan tämä kompastellen alkanut vuosikymmen ensi vuonna jatkua verkkoyhteisöllisyyden syvenemisellä siten, että myös opintoihin liittyvälle polveilevalle keskustelulle, hiljaisille tunteille ja niiden jakamiselle löytyisi ruudulta jokin paikka? Myös osana arvostavan kohtaamisen opiskelua?
Ehkä verkko-opintoihin liittyvää yhteisöllisyyttä ei pitäisikään jättää vain sosiaalisen median varaan? Sillä jos yhteenkuuluvuuden tunne jää sinne, myös somen ulkopuolelle syystä tai toisesta jättäytyneet jäävät sen ulkopuolelle.
Maailma, jossa kaikki tapahtuu somessa, tekee meidän sosiaalisen median välineistämme täyteen ahdettuja, sekavia, mieltä hajottavia ja väsyttäviä. On sääli, että he, jotka eivät tätä hajottamista jaksa, jäävät ulos myös sellaisista keskusteluista, joista omaan opiskeluun voisi saada uusia voimia. Ilman algoritmeja.
Ehkäpä juuri Humanistinen ammattikorkeakoulu voisi olla hyvä taho kehittää nyt jo hyvin toimivien verkko-opintojaksojen oheen myös jonkinlaisen läsnäolon ja kiireettömän, opintoihin liittyvän dialogin mahdollistavia kohtaamispaikkoja.
Teksti: Julia Virkkunen, yhteisöpedagogi (AMKI, monimuoto-opiskelij, MOVE. Toim. Humak viestintä.
Kuvat: Julia Virkkunen.
Lähteet:
Kurki, Leena 2000. Sosiokulttuurinen innostaminen. Tampere: Vastapaino.
Nivala, Elina & Ryynänen, Sanna 2019. Sosiaalipedagogiikka, kohti inhimillisempää yhteiskuntaa. Helsinki: Gaudeamus.
