Olen Henriikka Heikkilä ja opiskelen ensimmäistä vuotta puhevammaisten tulkiksi ja kommunikaatio-ohjaajaksi. Tekstissäni kerron, miten päädyin opiskelemaan Humakiin. Mediatekstin kirjoittaminen oli osa viestintä- ja kommunikaatio-osaamisen opintojaksoa.
Ammatillinen herääminen
Ajoin tammikuussa 2021 töihin kehitysvammaisten toiminnalliseen kuntoutukseen. Minulla oli oma asiakas, jolle järjestin päivätoimintaa. Hän ei kommunikoinut puheella tai millään apuvälineillä. Koska minulla ei ollut aikaisempaa koulutusta tai työkokemusta kyseiseltä alalta, työn aloitus aikanaan oli hyppy tuntemattomaan. Asiakkaani osasi vain pari äännettä, joita hän toisti vähän väliä. Huomasin, että hän innostui taputtamaan käsiään silloin, kun toistin hänelle samoja äänteitä. Siitä vuorovaikutuksemme sitten lähti – hän äänteli ja minä ääntelin hänelle samalla tavalla takaisin. Vähitellen eri kokeilujen kautta opin asiakkaastani paljon asioita. Nämä pienet ahaa-elämykset ja kontaktin saaminen asiakkaaseen samaan aikaan innostivat ja liikuttivat minua.
Töissä huomasin, että monilla muilla asiakkailla oli kommunikaation tueksi kommunikaatiokansio. Omalla asiakkaallani ei sellaista ollut. Minulle kerrottiin, ettei asiakkaani ole kykenevä käyttämään kuvakommunikaatiota. Vaikka asiakas ei pystynyt puhumaan, käyttämään kuvia tai viittomaan, hän selkeästi halusi kommunikoida muiden ihmisten kanssa. Hän ääntelyn ja äänenpainojen lisäksi käytti kosketusta, tavaroiden hakua ja joitakin ilmeitä kommunikoidessaan. Vaikka näistä tavoista voidaan päätellä mitä asiakas kulloinkin haluaa sanoa, se on siltikin loppupeleissä vain arvailua. Arvailu toisen puolesta on asia, jota ei pitäisi tehdä, sillä jokaisella yksilöllä on itsemääräämisoikeus sekä oikeus tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. Ymmärsin kyllä, että asiakkaani kanssa näiden asioiden toteuttaminen ei ollut niin yksinkertaista, koska kommunikointitavat olivat rajalliset. Tai tältä minusta tuntui, koska tietoni asiasta olivat vähäiset.
Samoihin aikoihin henkilökohtaisessa elämässäni huomasin palaavani samojen teemojen äärelle. Esikoisemme neuvolakäynnillä saimme lähetteen kommunikaatio-ohjaajalle, koska sairaanhoitaja oli huolissaan lapsemme kielellisestä kehittymisestä. Me emme jakaneet hoitajan huolta, sillä tiedämme lapsemme olevan luonteeltaan hyvin ujo ja hitaasti lämpiävä. Emme kuitenkaan kieltäytyneet tapaamasta kommunikaatio-ohjaajaa, sillä vaikka mielestämme lapsemme verbaalisessa kehittymisessä ei ollut ongelmia, hänellä oli silti vaikeuksia sanoittaa ja säädellä tunteitaan. Kiukku ja pettymys usein ilmeni veljen lyömisenä tai puremisena. Kommunikaatio-ohjaaja teki meille kotiin kuvallisen viikkotaulun, josta lapsemme näkee missä päivässä ollaan menossa ja mitä sinä päivänä tapahtuu. Olin aiemmin tavannut kommunikaatio-ohjaajia vain työpaikallani, joten oli mielenkiintoista nähdä ja kuulla, että tarvetta kyseiselle työlle on myös kehitysvamma-alan ulkopuolellakin.
Matka alkaa
Kevään puolella sosiaalinen media alkoi tulvia korkeakoulujen mainoksia. Jäin pohtimaan, että jos voisin lähteä opiskelemaan, mitä opiskelisin. Mieleeni muistui koulutukset, joihin olin hakenut reilu kymmenen vuotta sitten lukion jälkeen. Yksi niistä oli viittomakielen tulkin koulutus. Googlettelun jälkeen sain huomata, että koulutus oli muuttunut. Nykyään Humanistisen korkeakoulun Helsingin kampuksella koulutetaan viittomakielen tulkkeja ja Kuopion kampuksella koulutus on keskittynyt puhevammaisten tulkkaukseen ja kommunikaatio-ohjaukseen. Kun huomasin, että kyseessä on juuri se työ, mihin olin työni ja lapseni kautta tutustunut, innostuin. Hakuilmoituksessa kerrottiin, että opiskelu järjestettäisiin monimuoto-opiskeluna. Sehän tarkoittaa sitä, ettei minun tarvitsisi muuttaa omalta paikkakunnalta mihinkään!
Laitoin siis hakemuksen eteenpäin, sillä eihän hakeminen maksa mitään. Pääsykoe koulutukseen osoittautui erilaiseksi kuin olin odottanut. Fyysisten pääsykokeiden sijaan hakijoiden tuli suorittaa kolmen opintopisteen verran erilaisia tehtäviä, kuten esseen kirjoittamista ja erilaisten videoiden kuvaamista, joissa piti viittoa. Koin kyseisen pääsykoetavan minulle edullisemmaksi, koska jännitän herkästi haastattelutilanteissa. Tehtävien tekemiseen oli myös annettu rutkasti aikaa, joten niihin sai paneutua rauhassa. Lisäksi mielestäni tällainen pääsykoe antaa myös osviittaa hakijalle, millaista opiskelu tulee olemaan.
Kesäkuussa sain viestin, jossa ilmoitettiin, että olin saanut opiskelupaikan. Jouduin lukemaan viestin useamman kerran, sillä en ollut osannut odottaa sitä. Olin niin yllättynyt ja niin iloinen! Hetkellisen innostuksen jälkeen aloin heti empimään. Onko minun kuitenkaan viisasta lähteä opiskelemaan? Onko minusta edes siihen? Puolisoni oli ravistelemassa minua tolkkuihini: “Sinä lähdet opiskelemaan ja sillä selvä”.
Päämäärä näkyvissä
Opinnot alkoivat syyskuussa. Ryhmämme osoittautui suureksi ja sain huomata, että meitä oli kerääntynyt laajalti eri puolilta Suomea. Moni sanoi tekevänsä töitä opiskelujen ohella. Nostan heille hattua. Monimuoto-opiskelu mahdollistaa opintojen rytmittämisen omaan elämään sopivammaksi, mutta se ei tarkoita, että tehtävää olisi jotenkin vähemmän. Olemme kuitenkin täysaikaisia opiskelijoita. Itse päätin keskittyä pelkkään opiskeluun, sillä tiesin, että omat voimavarani eivät riittäisi töiden tekemiseen, opiskeluun ja perhe-elämän pyörittämiseen. Ymmärrän kyllä, että kaikille ei ole taloudellisesti mahdollista jättäytyä pois töistä opiskelujen ajaksi.
Nyt minulla on opiskeluja takana noin neljä kuukautta. Olen näinkin lyhyessä ajassa jo oppinut paljon. Eniten minua ovat kiinnostaneet ja innostaneet viittomakielen ja multimodaalisten menetelmien opintojaksot. Olen ottanut niistä oppia myös omaan elämääni. Käytyämme läpi puheen rytmissä piirtämistä, aloin käyttämään samaa menetelmää kotona esikoisemme kanssa. Kun hänelle tulee vaikeus kertoa tuntemuksistaan tai kun hän ei halua kuunnella mitä minulla on sanottavana, otan paperin ja kynän esille. Piirtäminen tukee puhutun sanoman sisäistämistä ja hahmottamista. Lisäksi se auttaa lasta pysähtymään hetkeen.
Nähdessäni miten kommunikaation tuen menetelmät ovat auttaneet lastamme, se on vain vahvistanut tunnettani siitä, että haluan työssäni auttaa myös muitakin ilmaisemaan ajatuksiaan ja tunteitaan. Jokaisella on ääni, vaikka se ei kuuluisikaan. Tarvitsemme siis niitä, jotka tarvittaessa auttavat saamaan sen kuuluviin. Haluan olla yksi heistä.
Teksti: Henriikka Heikkilä
Kuvat: Henriikka Heikkilä; https://pixabay.com/fi/
