Kuinka kohdata ihminen ilman yhteistä kieltä? Tämä on kysymys, jota olen joutunut miettimään harjoittelijana Humakin maahanmuuttajille tarkoitetussa Kotiäitiluotsi-hankkeessa.
Miten löytää yhteys ja kommunikoida, kun ei ole yhteistä kieltä? Miten kutsua mukaan keskusteluun, jos toinen puhuu vain muutaman sanan suomea. Miten viestitään kiinnostusta ja vertaisuutta käsimerkein, katsein, elein, yrityksen ja erehdyksen kautta? Mistä löytää yhteinen jaettava yli kieli- ja kulttuurimuurien?
Olen saanut huippuarvokkaan harjoittelupaikan, kun pääsen pohtimaan ja käytännössä kokeilemaan näitä asioita maahanmuuttajaäitien ryhmissä. Alussa jännitin asiaa, nyt nautin opettelusta.
Humakin ESR+-rahoitteisessa Kotiäitiluotsi-hankkeessa kauemmin Suomessa asuneet maahanmuuttajat eli Kotiäitiluotsit vetävät vertaisryhmiä maahanmuuttajanaisille. Luotsit tarjoavat vertaistukea, tietoa ja ryhmän, johon kuulua. Osa ryhmien osallistujista puhuu sujuvaa suomea, osa vain sanan, pari.
Itse saan olla mukana auttamassa luotseja ja tutustumassa samalla naisiin eri puolilta maailmaa – ja oppimassa heiltä.
Ja olen oppinut paljon.
Olen oppinut yhteisistä haaveista ja sitruunatarhoista
Olen oppinut, että pelkällä katseella voi viestittää paljon, jos kieltä ei ole, ja että yhdessä tekeminen, yhdessä ihmettely ja myös toisen kielen opettelu auttaa yhteyden syntymisessä. Ja tämän ansiosta osaan jo muutaman sana uzbekkia, somaliaa ja albaniaa!
Olen oppinut, että sillä on iso merkitys, että edes yrittää kommunikoida vaikka käsimerkein. Sekin on viesti toiselle; viesti halusta yrittää ylittää kielen raja-aidat yhteyden saamiseksi. On lupa epäonnistua ja yrittää uudelleen ja lopulta kohottaa kädet ilmaan ja pudistaa päätään: En tajua! Tällä kerralla yhteistä ymmärrystä ei synny, mutta ensi kerralla taas voi syntyä.
Olen oppinut, että kaikki kohtaamani naiset kantavat mukanaan tarinoitaan ja maailmojaan, jotka paljastuvat vähältä vähältä, kun heihin tutustuu ja yhteys syntyy. On jätetty taakse tärkeitä läheisiä – eläviä ja kuolleita -, sitruunatarhoja, pitkiä heinikkoja, joissa lapsena on leikitty piilosta. Jotkut ovat vasta tulleet Suomeen ja opettelevat meille arkisia asioita, kuten lukemista, saksien käyttöä ja bussilla matkustamista, toiset ovat olleet jo pitkään ja opiskelleet ammatinkin, mutta eivät ole päässeet sen jälkeen suomalaiseen työelämään tai yhteiskuntaan eivätkä ole saaneet suomalaisia ystäviä.
Olen oppinut, että meillä kaikilla äideillä – niin kotoperäisillä kuin maahan muuttaneilla, niin vuosia Suomessa asuneilla kuin vasta tulleilla – on erilaisista taustakulttuureista, elämäntilanteista ja lähtökohdista huolimatta usein samanlaisia haaveita: Että lapset voisivat hyvin ja saisivat kasvaa turvallisessa ympäristössä ja käydä koulua. Että saisi itse töitä tai pääsisi opiskelemaan. Että löytäisi lapselle Spiderman-kakun syntymäpäiväksi. Sekä arkisia että valtavia haaveita, jotka me yhdessä jaamme
Tärkeintä ei ole kieli vaan asenne
Näiden kohtaamisten kautta olen oppinut, että tärkeintä ei ole yhteinen kieli tai kulttuuri vaan asenne, kiinnostus kohdata, nähdä ja kuulla toinen – ja uskallus viestiä se vaikka pantomiimilla tai piirtäen, jos tarve.
Olen nähnyt kuinka se avaa yhteyden ihmiseen, nostaa katseen silmiin, saa hakemaan yhteisiä merkityksiä ja jaettuja käsityksiä – ja purskahtamaan välillä nauruun yhdessä. Nauru kun on universaali, kaikkia yhdistävä kieli.
Teksti:
Hanna Toivonen
Yhteisöpedagogi (AMK) -opiskelija, harjoittelija / Kotiäitiluotsi-hanke
