Kohtaamisesta lumettoman koronatalven valossa

Olen Julia Virkkunen, opiskelen yhteisöpedagogiksi (AMK) monimuotototeutuksena. Osana viestintä- ja kommunikaatio-osaamisen opintojaksoa kirjoitin mediatekstin koronan vaikutuksista monimuoto-opiskelijan arkeen ja opiskelusta etäyhteyksillä.

Yhteisöpedagogiopintojeni aloitus ajoittui kummalliseen aikaan. Koronakevään jälkeen vapautunut kesä oli juuri kääntymässä syksyksi, jona me uudet monimuoto-opiskelijat emme lopulta tulisikaan tapaamaan toisiamme lainkaan.

Lähipäivät siirtyivät yksi toisensa jälkeen verkkoon. Alkuperäinen suunnitelmani työn ohessa opiskelusta heitti lisäksi kuperkeikkaa, kun korona tekikin minusta päätoimisen opiskelijan.

Joulukuuhun tultaessa huomasinkin sitten opiskelleeni osallistavaa pedagogiikkaa, työyhteisötaitoja ja viestintää tiiviissä vuorovaikutuksessa kahden norjalaisen metsäkissan kanssa.

Kaksi pikäkarvaista kissaa lepää petaamattomalla sängyllä ja katsovat kuvaajaa, kissojen vieressä ja alla on muistiinpanoja ja kirja..

Satunnaisia kohtaamisia aamutakissa

Alun hämmennyksen jälkeen Humakin verkko-opiskelualusta Hoodle osoittautui helppokäyttöiseksi ja toimivaksi. Kun tehtävät olivat alkaneet hahmottua, osallisuudesta, yhteisöllisyydestä ja ihmisten kohtaamisesta lukeminen alkoi kuitenkin tuntua yksin hieman absurdilta.

Webinaarien ryhmätehtävissä umpimähkään valikoituneet mukavat ihmiset tupsahtivat hetkeksi elävinä oman koneeni ruudulle satunnaisiksi kohtaamisiksi, sitten he äkkiä katosivat.

Koronatilanteelle ei tietenkään kukaan voi mitään. Ja ihminen koneen ruudulla on toki aina pimeää ruutua parempi. Tilannetta, jossa nyt opiskelijoina olemme, pystyi tuskin kukaan etukäteen ennustamaan.

Parhaina päivinä itsenäinen opiskelu on sitä paitsi ihanaa. Monena aamuna on mahdollisuus omaan aikatauluun ja opiskeluun sängyssä aamutakissa, kahvikuppi kädessä ilman kasvomaskia tuntunut lähinnä etuoikeudelta.

Aiemmin kohtaamis- ja ohjaustyötä tehneelle tällaiset päivät, joina kuulee omat ajatuksensa, ovat myös olleet tärkeitä uusien suunnitelmien hahmottumiselle ja oman suunnan löytymiselle.

Yhteisöllisyys verkossa

Etäopiskelun hyvistä puolista huolimatta olen jäänyt miettimään sitä, olisiko yhteisöllisyyttä verkko-opinnoissa mahdollista jollain tavoin lisätä.

Missä on se vapaamuotoinen foorumi, johon mennä, kun kaamos kaatuu päälle, aikuinen itseohjautuvuus hiipuu, ulkona jylläävä virus siirtyy leviämisvaiheeseen ja yksinäisten opiskelijoiden oma osattomuuden tunne lamauttaa osallistavan työotteen opiskelua?

Kuka näkee toisen opiskelijan pidättelevän itkua webinaarissa, kun kamerat ovat kiinni?

Tätä olen kuluneena syksynä pohtinut. Etenkin, kun emme vielä tiedä, onko koronapandemia todella ohi ensi kesänä, vai kulkeeko se kanssamme seuraavaankin lukuvuoteen. Entä jos vielä ensi syksynäkin koulun listoille tupsahtaa uusia innokkaita monimuoto-opiskelijoita, jotka eivät koronan takia pääse hekään tapaamaan ketään?

Kyetäkseen luomaan työssään toisille kuulumisen mahdollisuuksia ihmisen olisi saatava kuulumisen kokemuksia myös itse. Kuuluminen on ihmisen perustarve, ja jos tunne siitä puuttuu, ihminen saattaa masentua, ahdistua tai menettää toivonsa (Nivala & Ryynänen 2019, 142).

Toivoa luoville yhteisöpedagogeille lienee maailmassa kysyntää. Pandemia tekee paraikaa monista hyvin yksinäisiä, sysää syrjään ja luo siten uutta lisätarvetta yhteisöpedagogin taidoille osallistaa muita mukaan.

Onkin melkoinen paradoksi, että juuri he, joiden täytyisi oppia arvostavan kohtaamisen ammattilaisiksi, saattavat opiskella koko aihetta nyt niin vähillä kohtaamisilla. Etenkin opintojensa alussa, kun harjoittelut eivät vielä ole ajankohtaisia.

Kissa maksaa työpöydällä päällä olevan tietokoneen ja oppikirjan välissä.

Yksinäisen päivän tullen norjalainen metsäkissa Taisto kyllä aina auttaa. Hän osallistuu kaikille opintojaksoille. Ja kun perhe iltapäivällä rysähtää kotiin, oma rauha hajoaa. Illalla sitä on jo ikävä.

Monet työn ohella opiskelevat, perheelliset oman elämänsä ruuhkavuosipotilaat varmaankin myös lähinnä toivoisivat, että kohtaamisia siellä, täällä ja tuolla olisi hieman vähemmän.

Silti oman ruutunsa äärellä istuu aina myös yksin eläviä, joille vuorovaikutuksen puute korona-aikana opiskellessa voi olla liikaa. Jos opiskelut jäävät kesken kuulumattomuuden tunteen vuoksi, ne jäävät kesken turhaan.

Kuuluminen on tunnetta yhteydestä muihin (Nivala & Ryynänen 2019, 140). Tunne on toki aina yksilöllinen. Toiset tuntevat ulkopuolisuutta tilanteessa, joka toisille on luonteva osallisuuden paikka. Mutta toisten ulkopuolisuuden tunteita voi pyrkiä vähentämään. Myös verkossa.

Digitaalinen dialogi – onko sitä?

Missä kohtaa tietokoneen ruutua pääsee toteutumaan sosiaalipedagogiikan näkökulmasta niin tärkeä dialogi? Keskustelu, jossa peilataan omia näkemyksiä muiden omiin, opitaan maailmasta ja muista ihmisistä?

Monella opintojaksolla keskustelua yritetään kyllä viritellä kirjallisten tehtävien yhteydessä. Mutta se, syntyykö tällaisista aloita-yksi-keskustelu-ja-vastaa-kahteen-muuhun -tehtävistä mitään aitoa keskustelua, onkin sitten toinen juttu.

Suoritusmerkinnän toivossa tehty lyhyt kommentointi on ehkä sekin hiljaisuutta parempi, ja ainakin opiskelijat pääsevät lukemaan toistensa ajatuksia, mutta onko silloin kyseessä dialogi?

Mielestäni ei. Aito dialogi vaatii läsnäoloa, se ei voi olla pelkkä suoritus. Dialogi on kahden ihmisen välinen kohtaamisen hetki, jossa he reflektoivat omaa elämäänsä ja todellisuuttaan toistensa kanssa. (Kurki 2000, 132).

Webinaareissa pienryhmätyöskentely kyllä antaa kipinöitä dialogin syntymiselle, mutta lyhyeksi rajattu aika jättää sen väistämättä tyngäksi. Kiinnostavan keskustelun virittyä ollaankin äkkiä taas verkkoalustan päähuoneessa, usein kesken jonkun lauseen. Toisten henkilöllisyys ja ehkä myös sijainti maailmankartalla jää epäselväksi.

Ja kun omat silmälasit vaikkapa on vastikään korjattu näyttävästi ilmastointiteipillä – kuten minulla viimeksi, kun piti keskustella tuntemattomien kanssa vakuuttavasti ruotsiksi – kamera jää herkästi laittamatta päälle.

Vappulasien myötä piilossa ovat myös kasvot ja kaikki nonverbaalinen viestintä jää välittymättä.

Itse olen ollut hyvin onnellinen oman valmennusryhmäni WhatsApp -ryhmästä, jossa marraskuuhun vajonneita kanssaopiskelijoita kammetaan vuorotellen kainaloista nostaen kohti toivoa ja uusia opintopisteitä. Ryhmään on syntynyt lohdullista yhteisöllisyyttä.

Kuitenkin nämäkin ovat melko satunnaisesti valikoituvia ryhmiä ja kyseessä koulun ulkopuolinen viestintäkanava. Verkostoituminen ja aito keskustelu myös muiden, samoista aiheista kiinnostuneiden oman koulun opiskelijoiden kanssa voi korona-aikana jäädä vain haaveeksi, jos luontevan, kiireettömän kohtaamisen tilaa ei opintojaksojen ohesta löydy.

Kissa kurkistaa wc-pönttöön.
Norjalainen LVI-kissa tarkistaa putkiston toimivuuden ennen verkko-opintojen vessataukoa.

Tunnelin päässä palaa hankevalo

Oma marraskuuni päättyi tänä vuonna onneksi ennen aikojaan, kun löysin minua kiinnostavan Humakin uuden hankkeen, johon haettiin harjoittelijoita. Lumettomaan talveen syttyi ihana valo. Ensi vuonna ehkä tapaan jonkun ihmisen!

Kissatkin silminnähden ilahtuivat, kun vähensin kohtaamiseen liittyvistä kysymyksistä puhumista niiden päiväuniaikaan.

Iloinen 20-lukumme alkoi oudoissa merkeissä uuden eristäytymisen vaatimuksen kanssa. Se sai monet meistä oppimaan sujuvat zoomit, teamsit ja moodlet, mutta loi samalla kokonaan uuden syrjäytymisen mahdollisuuden.

Siinä missä ennen tajuttiin taputtaa kahvihuoneessa toista lempeästi olalle, kun tällä näytti olevan vaisuja murheita, tai huomattiin jonkun opiskelijan poissaolo, nyt tätä ei ehkä tapahdukaan.

Voisikohan tämä kompastellen alkanut vuosikymmen ensi vuonna jatkua verkkoyhteisöllisyyden syvenemisellä siten, että myös opintoihin liittyvälle polveilevalle keskustelulle, hiljaisille tunteille ja niiden jakamiselle löytyisi ruudulta jokin paikka? Myös osana arvostavan kohtaamisen opiskelua?

Ehkä verkko-opintoihin liittyvää yhteisöllisyyttä ei pitäisikään jättää vain sosiaalisen median varaan? Sillä jos yhteenkuuluvuuden tunne jää sinne, myös somen ulkopuolelle syystä tai toisesta jättäytyneet jäävät sen ulkopuolelle.

Maailma, jossa kaikki tapahtuu somessa, tekee meidän sosiaalisen median välineistämme täyteen ahdettuja, sekavia, mieltä hajottavia ja väsyttäviä. On sääli, että he, jotka eivät tätä hajottamista jaksa, jäävät ulos myös sellaisista keskusteluista, joista omaan opiskeluun voisi saada uusia voimia. Ilman algoritmeja.

Ehkäpä juuri Humanistinen ammattikorkeakoulu voisi olla hyvä taho kehittää nyt jo hyvin toimivien verkko-opintojaksojen oheen myös jonkinlaisen läsnäolon ja kiireettömän, opintoihin liittyvän dialogin mahdollistavia kohtaamispaikkoja.

Teksti: Julia Virkkunen, yhteisöpedagogi (AMKI, monimuoto-opiskelij, MOVE. Toim. Humak viestintä.
Kuvat: Julia Virkkunen.

Lähteet:
Kurki, Leena 2000. Sosiokulttuurinen innostaminen. Tampere: Vastapaino.

Nivala, Elina & Ryynänen, Sanna 2019. Sosiaalipedagogiikka, kohti inhimillisempää yhteiskuntaa. Helsinki: Gaudeamus.

Tuleeko minusta koskaan tulkkia?

Olen Melinda Ahonen ja opiskelen Humakissa avoimen ammattikorkeakoulun väyläopinnoilla ensimmäistä vuotta viittomakielen tulkiksi. Korkeakouluopiskeluiden aloittaminen on saanut minut tutkiskelemaan omia kykyjäni ja oppimistani.

Tie tulkkiopintoihin

Aloitin ensimmäiset korkeakouluopiskeluni nyt syksyllä 2020 aivan toisenlaisen alan parissa mitä olin ensin suunnitellut. En päässyt opiskelemaan Metropoliaan vestonomiksi, joten päätin hakea Humakiin tulkin väyläopintoihin päähänpistosta.

Nopeasti alkuhuuman ja fuksiaisten jälkeen tuli pudotus maan pinnalle. Vaikka olin ollut vasta kuukauden koulussa, kuvittelin, että minun olisi täytynyt hallita ala jo täydellisesti ja nähdä sieluni silmin itseni tulkkaamassa ilmastokonferenssissa tuhansille ihmisille.

Tämän ajatuksen olin muodostanut ihan itse omassa päänupissani, kyse ei ollut ulkoisesta painostuksesta.

Uskoin myös, että muut varmasti olisivat jo varsin kykeneväisiä näihin vaativiin tehtäviin, kun itse osasin viittoa juuri ja juuri koiran. Tai vähintäänkin kaikki muut osasivat jo ainakin kaikki perusasiat, ja olivat edellä minua ennen kuin ehdin edes sitä osaamaani koiraa viittoa.

 Kirjoittaja istuu rennosti sohvalla kahvikupin kanssa hymyillen.
Kirjoittaja Melinda kokee, että koulukavereiden kanssa juttelu helpottaa opiskelustressiä.

Huijari? En minä ainakaan

Huijarisyndrooma on etenkin korkeakoulutettujen vaiva, ja moni kärsii siitä jossain vaiheessa elämäänsä, useimmiten työuran alussa (Tiessalo, Paula 2017).

Elämässä huijarisyndrooma näkyy mielestäni siinä, kun tuntuu ettei kykene suorittamaan aloitettua koulutusta loppuun. Opiskelija ei yksinkertaisesti pysty uskomaan, että voisi itse kehittyä samanlaiseksi asiantuntijaksi kuin kaikki muutkin.

Huijarisyndrooma näkyy myös siinä, kun kokee jatkuvaa painetta omasta oppimisestaan ja pelkää olevansa huonompi oppija kuin muut, tai yksinkertaisesti vain muita tyhmempi.

Tilastokeskuksen koulutustilastoissa (2020) ilmenee että ammattikorkeakoulutuksessa keskeyttämisprosentti on 7.1. Kannustan opiskelijoita puhumaan tunteistaan ja peloistaan. Toivon että kaikki opiskelijat saisivat sen tuen mitä tarvitsevat eivätkä lopettaisi opiskeluita ainakaan omien kykyjen aliarvioinnin vuoksi.

Kaikille kanssaopiskelijoilleni haluan sanoa, että kyllä meistäkin niitä asiantuntijoita vielä tulee. Jokainen meistä ei yksinkertaisesti voi olla huijari.

Tyttö pitää Maol-taulukkokirjaa väärinpäin, ja kurkistaa sen takaa epäilevänä.
Huijarisyndrooma saa meidät uskomaan, että muut ovat taitavampia kuin me.

Teksti: Melinda Ahonen, Tulkki (AMK), väyläopiskelija, Humak. Toim. Humak viestintä.
Kuvat: Aleksi Karvinen

Lähteet:

Tiessalo, Paula 2017. Huijarisyndrooma piinaa korkeasti koulutettuja –”On suunnaton häpeä, jos muut tajuavat, miten tyhmä olen”. YLE 12.2.2017. Viitattu 26.11.2020. https://yle.fi/uutiset/3-9451811

Koulutustilastot 2020. Koulutuksen keskeytti 5,4 prosenttia opiskelijoista. Tilastokeskus 12.3.2020. Viitattu 26.11.2020. https://stat.fi/til/kkesk/2018/kkesk_2018_2020-03-12_tie_001_fi.html

Ida elää uusien mahdollisuuksien äärellä pohjoisessa

Olen Ida Tsatloglou, suomalaiskreikkalainen tuore yhteisöpedagogi monimuoto-opiskelija. Tutustun viestinnän ja median eri ulottuvuuksiin kertomalla uudesta elämästäni ja yhteisöpedagogin mahdollisuuksista Lapissa. Ida opiskelee yhteisöpedagogiksi Inarista käsin.

Rhodoksen paahtavan auringon alta uran vaihtoon

Matkustin viimeiset kymmenen vuotta ympäri maapalloa, kun vuoden alussa 2019 eksyin Rodokselle maastoratsastuksenohjaajaksi. Ohjasin opastuksia kouluille, nuorille ja matkailijoille.

Ohjatessani ratsastusta ja jousiammuntaa erityisluokalle yhtenä toukokuun lämpimänä aamuna mieleeni pilkahti ajatus. Haluan vaikuttaa ja tarjota luonnolle ja yhteiskunnalle mahdollisimman paljon.

Selkäpuolelta kuvattuna valkoinen hevonen, selässä poninhäntäinen nainen maastossa, edessä merinäkymä.
Suuri elämänmuutos monimuoto-opiskelijalla. Lämpö vaihtui lumen maailmaan.

Ratsastuksenohjaus oli hauskaa, mutta tunsin että vahvuuteni ovat sosiaaliset taidot, empatia, ohjaus ja ryhmien osallistuttaminen.

Tuona toukokuisena aamuna päätin, että minusta tulee isona yhteisöpedagogi.

Toiveenani on erikoistua luonto- ja eläinavusteiseen toimintaan. Nuoret ymmärtävät luonnonsuojelun tärkeyden ja saavat vielä vaihtokaupaksi hyvinvointia ja osallisuuden tunnetta.

Joten keväällä 2020 hain opiskelemaan Humakiin yhteisöpedagogiikkaa monimuoto-opiskeluna. Se sopi itselle parhaiten, koska minulla oli vähän alan kokemusta ja opiskelu ei ollut paikkaan sidonnaista. Monimuoto-opinnot ovat hieno mahdollisuus kehittää omaa tietämystä ja saada käytäntöön teoriaa.

Rodokselta minulla oli vielä puoli vuotta aikaa hakuun ja ajattelin, että olisi hienoa petrata suomea ja nauttia lumesta.

Toppahaalarinen nainen katselee lumisella tunturilla, aavassa maisemassa aurinkoon aurinkolaseilla, karvareunainen huppu on suojana, kädessä roikkuu moottorikelkkakypärä ja selässä on reppu.
Ida Tsatlogloun yhden taipaleen osa yhteisöpedagogin uraa Hammastunturilla

Rohkeasti unelmaa kohti – elämän rakentaminen Lapissa

Totesin että mielelläni palaan kymmenen vuoden jälkeen Suomeen ja yritän toteuttaa unelmaani. Kaupunkiympäristöön en osaa enää samaistua ja Lappi on ollut aina mielenkiintoni kohteena.

Tunsin vetoa Pohjoiseen, joten hain töihin Aurora Villageen. Toimin safarioppaana yhden kauden ja hevoset muuttuivat poroiksi. Kauden lopussa alkoi hakuprosessi. Minun piti matkustaa Helsinkiin valintakokeita varten. Kesän mittaan odotin tuloksia, mutta kun ne sain olin pakahtua innosta!

Asun tällä hetkellä Inarin kirkonkylän läheisyydessä pienessä hirsimökissä ilman juoksevaa vettä koirani kanssa. Sähkö onkin välttämätön, sillä monimuoto-opiskelu vaatii paljon verkkovälitteistä opiskelua. Opiskelut alkoivat informaatiotulvalla. Ensimmäisen kuukauden yritti vaan ymmärtää miten eri alustat toimivat, miten jäsennellä oman aikansa ja miten priorisoida opintojaksojen tehtäviä. Nyt kaikki tuntuu selkeämmältä ja on ollut opittua sekä kehitys on ollut huima jo tässä muutaman kuukauden aikana.

Monimuoto-opiskelut antavat mahdollisuuden työntekoon opiskeluiden ohella. On ollut hienoa opinnollistaa käytännössä teoriaa, koska toimin henkilökohtaisena avustajana pyörätuolissa olevalle naiselle. Opiskelut ja työnteko ovat herättäneet mielenkiintoni esteettömyyteen, varsinkin Inarin kunnassa.

On ollut hienoa saada nähdä miten yhteisöpedagogin virassa tulevaisuudessa voi vaikuttaa esteettömyyteen. Olen saanut uusia näkökulmia ja ymmärrystä esteettömyydestä. Missä voi liikkua, onko kulttuuri kaikille?

Inarin kunnalla on yksi esteetön kävelypolku, vierailimme myös museossa, että elokuvan ensi-illassa Sajoksessa, saamelaisuuden kulttuurikeskuksessa ja käräjillä. Hienosti uusissa rakennuksissa liikuntarajoitteiset ovat otettu huomioon, mutta paljon on vielä kehitettävä. On hienoa saada opintojen myötä vaikutusvaltaa ja viedä tasa-arvoisesti eteenpäin kaikkien oikeuksia.

Maskeihin ja ulkovaatteisiin pukeutuneena kaksi naista sisätilassa värikkäiden saamelaisaiheisten taulujen edessä, toinen naisista istuu pyörätuolissa.
Saija-Riitta Sadeojan kanssa esteettömässä Sajoksessa ensi-illassa.

Yhteisöpedagogin monimuoto-opiskelut korona aikana

Syksyllä 2020 opinnot alkoivat eri tavalla, kun aikaisemmin. Ei ollut mahdollisuutta tavata luokkatovereita, lehtoreita tai saada käsitystä koulun tiloista. Itselle se oli haastavaa, kuten varmaan monille.

Yllätyin siitä, kuinka hyvin sain käsityksen meidän ryhmälaisista ja lehtoreista. Lehtorit ovat olleet erittäin auttavaisia kaikissa ongelmatilanteissa ja itse olen saanut paljon teoriaa käytännön kokemukseen. Tietoperustan saaminen oli yksi syy miksi hain opiskelemaan Humakiin.

Olen positiivisesti yllättynyt myös Humakin ajattelumaailmasta monissa asioissa. Ammattikorkeakoulu yrittää kehittää oikeasti asioita, jotka eivät toimi yhteiskunnassa.

Opiskelijoita rohkaistaan löytämään oma kutsumuksensa. Minua edelleen hämmästyttää miten jokainen opintojakso yrittää rikkoa stereotypioita ja tuoda esiin jokaisen maailmanmuuttajan roolin.

Kesäinen kuva, jossa puu, nurmikkoa, yksikerroksinen hirsipökki ja nainen seisoo mökin terassilla.
Monimuoto yhteisöpedagogi opiskelija Ida Tsatloglou mökkinsä edustalla Inarissa.

Saamelaiset vähemmistönä – mikä on yhteispedagogin rooli?

Olen päättänyt, että opinnoissani haluan keskittyä selkeästi luontoavusteiseen nuorisotyöhön, mutta asuminen Inarissa on herättänyt minussa kysymyksiä.

Lappi on saanut minut ymmärtämään, että meillä on täällä Euroopan ainut alkuperäiskansa. Paikallisien suomalaisten ja saamelaisten suhde voi olla paikoittain ongelmallinen. Saamelaisia ei kuunnella vähemmistönä ja heidän kulttuuriperimäänsä ei arvosteta.

Yhteisöpedagogin opinnot ovat saaneet mielenkiintoni heräämään. Opiskeluiden myötä olen haastatellut saamelaisia ja työni kautta tutustunut paremmin kolttasaamelaisuuteen.

Miten vähemmistöjen oikeuksia ajetaan takaa? Mielestäni saamelaisen sen pitäisi tehdä. Joten pohdintaan jää, että miten käytännössä yhteisöpedagogi voisi kehittää tilannetta ilman valta-aseman hyväksikäyttöä?

Teksti: Ida Tsatloglou. Blogi on osa “Viestintä ja kommunikaatio” -opintoja. 
Kuvat:
Ida Tsatloglou kotialbumi.
Toimitus: Humak viestintä.

Lähteet:

Retkipaikka 2016. Esteettömästi kuohujen luo: Jäniskoski, Inari. Viitattu 13.11.2020. https://retkipaikka.fi/esteettomasti-kuohujen-luo-janiskoski-inari/

Sajos 2020. Sajos. Viitattu 13.11.2020. http://www.sajos.fi/sajos/

Magma 2012. Saamelaiset Suomessa. Viitattu 13.11.2020. https://magma.fi/saamelaiset-suomessa/