Kun Suomessa kesä alkoi elokuun loppupuolella antaa tilaa poikkeuksellisen lämpimänä saapuvalle syksylle, alkoi meidän, kahden yhteisöpedagogiopiskelijan, Janette Hiltunen ja Milla Bouquerel, matka kohti Botswanaa osana kansainvälistä hanketta, jossa kulmakivinä ovat monitieteisyys, luonnon monimuotoisuuden ymmärtäminen sekä pedagoginen lähestyminen kulttuurien väliseen vaihtoon ja kestävään kehitykseen.
PEBES, joka tulee sanoista Pedagogics of Biodiversity and Environmental Sustainability on neljän korkeakoulun yhteishanke, jota Turun yliopisto koordinoi. Kymmenen päivän liikkuvuusjakso eteläisessä Afrikassa oli Botswanan yliopiston järjestämä. Turun yliopistosta, Humakista, sekä Botswanan ja Namibian yliopistoista oli jokaisesta valittu mukaan kaksi opiskelijaa.
Selvitimme, millaisia mahdollisuuksia Botswanassa ja pohjoisosan Choben luonnonpuistossa on tasapainottaa turismin, villieläinten sekä paikallisten asukkaiden, ja etenkin maanviljelyn sekä maankäytön harmoniaa. Tarkoituksemme oli tuottaa käytännönläheisiä ajatuksia siitä, miten ihmiset ja eläimet voivat elää sopusoinnussa ja turvassa toisiltaan. Maankäytön tulisi olla tasapuolista ja tuottavaa sekä taloutta hyödyttävää. Kestävän kehityksen näkökulmat, niin ekologinen, taloudellinen, sosiaalinen kuin kulttuurinenkin kulkivat mukana.
Liisin ja Ktbatokon puheenvuoro Kavimban kylässä. Kuva: Janette Hiltunen.
Liikkuvuusjaksoa edelsivät asiantuntijavetoiset online-tapaamiset, mutta vasta kosketus Afrikan maaperään toi PEBES-projektin kysymykset osaksi omaa kokemusmaailmaa. Pitkien automatkojen ja välietappien aikana eteemme avautui Botswanan villinkaunis luonto, sekä ohjelman myötä pala palalta ne arkisiksi paljastuneet ongelmat, joita olimme vähän hämmentyneinä lentäneet tuhansien kilometrien päästä ratkomaan. Asioita avattiin asiantuntijaluennoilla sekä työpajatyöskentelyssä. Kaiken huipentumana oli opiskelijatuotoksemme esittely vanhan kyläyhteisön neuvostossa perinteisin menoin.
Sitten olivat vielä ne unohtumattomat hetket, silmiä avaavat keskustelut ja kulttuurinvaihto, ihmisyyden tutut kasvot kaukana kotoa, kun retkikuntamme taittoi matkaa Botswanan halki pääkaupunki Gaboronesta aina pohjoisimpaan kärkeen saakka.
Ainutlaatuinen, edistyksellinen Botswana
Olimme matkustaneet liki vuorokauden, kun kuivuudessa korventuva Botswana otti meidät vastaan pienellä ja sympaattisella lentokentällä, joka oli nimetty arvostetun itsesäisyysajan presidentin Seretse Khaman mukaan. Botswana on nuori valtio, vain hitusen meitä keski-ikäisiä opiskelijoita vanhempi. Se on Afrikan valtioksi poikkeuksellinen. Korruptiota ei juuri ole, koulutus ja terveydenhuolto on ilmaista, ja timanteilla onnekkaasti rikastunut valtio on hoitanut talouttaan ilmeisen viisaasti. Kaiken tämän opimme pitkillä automatkoilla paikallisilta opiskelijatovereilta, jotka liittyivät seuraamme pääkaupunki Gaboronessa. Botswanalaiset ovat ylpeitä maastaan. Jokainen kuuluu johonkin heimoon, juuret ovat vahvat. Ihmiset asuvat samoissa kylissä sukupolvesta toiseen ja tämä tekee kannattavaksi pitää pienet kyläkoulut ja terveydenhuollon voimissaan.
Lähes kaksi kertaa Suomen kokoisessa Botswanassa on vain kaksi kaupunkia. Tieverkosto on riisuttu, mutta toimiva. Pitkä maata halkova rautatie keinahtaa esiin satunnaisesti, mutta se on vain tavaraliikenteen käytössä. Maisemat vilisevät silmissä. Kuivunut joen uoma, joelta nimensä saanut kylä, sen huoltoasemat, koulut, autokorjaamot ja baarit. Värikkäät tienvarsikojut, kaiken tavaran kaupittelijat. Kunnes pikkuruinen kylä häipyy näköpiiristä ja ihmisestä muistuttavat vain tielle hylätyt autonraadot, karjanhoitoa varten kyhätyt suojat, peltotilkut tai kaksi miestä puun alla keskellä ei mitään.
Maisema on tasaista, muutamat kukkulat ja vaarat ilmestyvät miltei epätodellisina näkökenttään. Akaasia ja mopanepuut vuorottelevat, ikivanhat baobabpuut koreilevat pilvetöntä taivasta vasten. Piikkipensaat reunustavat pikitietä. Termiittien monumentaaliset rakennelmat kohoavat korkeuksiin. Maa on ritisevän kuivaa, ja maastopaloja tuikahtelee siellä täällä. Botswana on harvaan asuttu maa. Asukaslukumäärä on vain vajaa kaksi ja puoli miljoonaa. Suurin osa maasta on hiekkaista tasankoa. Viidesosa pinta-alasta on rauhoitettu kansallispuistoksi (globalis.fi). Kasvi- ja eläinlajisto on monipuolinen ja runsas.
Iloinen, utelias ja avoin keskustelu raikaa autossamme, kun kiidämme kohti ensimmäistä etappia Francistownia, joka sijaitsee puolentuhatta kilometriä Gaboronesta pohjoiseen. Francistowniin saavumme hämärän aikaan. Lähellä päiväntasaajaa olevat maat eivät kuljeksi Suomen tavoin verkkaisesti yötä kohti, vaan pimeys laskeutuu kuin valokatkaisijasta painamalla. Tästä syystä kaupunkiin tutustuminen jää lyhyeksi. Pimeys tuo mukanaan vaaroja ja lisääntyviä mahdollisuuksia eksymiseen. Ruoka ja lepo ovat ensisijaiset tarpeet tässä vaiheessa. Käymme opiskelijoiden kesken syömässä paikallisessa pikaruokaketjussa, joka oli myös toiselle paikalliselle opiskelijalle ensimmäinen ja odotettu kerta kyseisessä ravintolassa. Hersyvä nauru kaikuu pöydässä, kun opettelemme toinen toistemme kieltä. Lehtori on ylpeän yllättynyt, kun afrikkalaiset opiskelijat toivottavat illan päätteeksi “hyvää yötä”. Ja me suomalaiset opimme pehmeän setswanankielisen sanan “dumela”, aina paikallaan olevan kohteliaan tervehdyksen.
Viisaasti suojeltu ja monimuotoinen Chobe
Ja sitten! Elefantti. Se kulkee kärsäkkäiden tummaksi tallomaa polkua omilla maillaan piittaamatta meistä autossa huokailevista ja kiljahtelevista ihmisotuksista, jotka kilpailemme parhaista kuvauspaikoista. Norsu heiluttelee suuria korviaan viilentyäkseen keskipäivän paahteelta. Olemme vielä kaukana luonnonpuistosta, mutta ylittäneet maagisen rajan, jossa villielämä alkaa. Giraffe! Baboon! Aina joku kiljaisee jotain, ja hellämielinen kuljettajamme painaa jarrut pohjaan ja pakin päälle. Lisää elefantteja, laumoittain. Tien yli honkkelehtiva strutsi. Värikkäitä lintuja. Kuparinruskeaan hiekkamaastoon katoavia nopeajalkaisia impaloja.
Matka keskellä Avaran luonnon paikallislähetystä on innostava. Etukäteen mietityttäneet pitkät automatkat muuttuvat rentouttaviksi. Juuri muulla ei ole merkitystä kuin ikkunasta näkyvillä maisemilla ja jaetulla kokemuksella, joka vuorotellen on torkkuvaa hiljaisuutta tai äänekästä pulinaa.
Sambian, Zimbabwen ja Namibian rajan tuntumassa sijaitsevan Kasanen kylän liepeiltä löytyy leiripaikkamme seuraaviksi päiviksi. Odotimme telttamajoitusta, mutta emme tienneet, että saamme sellaisen kuistilla ja uima-altaalla. Majoitus on luksustasoa ja olemme onnellisia.
Päivät Chobessa ovat opiskelun ja oppimisen aikaa. Kasanen kylässä osallistumme meitä varten järjestettyyn seminaariin, jossa asiantuntevat luennoitsijat valottavat meille maankäyttöä, maastopalostrategioita ja Choben alueen erityispiirteitä.
Kavimban kylän neuvostoa ja kyläläisiä kokoontuneena yhteen tapaamisen jälkeen. Kuva: Janette Hiltunen.
Botswanassa on käytössä omaleimainen hybridihallinto. Valtaosa päätöksenteosta kulkee perinteisen paikallisparlamentin kautta. Parlamenttia johtaa päällikkö kgosi kylänvanhimmat neuvonantajanaan. Parlamentti kokoontuu kgotlassa, joka sijaitsee usein puun tai katoksen alla, kevyillä aidoilla reunustetulla alueella. Kgotlassa asiat ratkotaan hyvällä tahdolla ja politiikkaan sotkeutumatta. Vanha perinne on pysynyt muuttumattomana ja yksi sen säännöistä on jokaisen puhujan ja mielipiteen kuunteleminen arvostelematta. Turvallinen tila siis.
Erityinen on myös botswanalaisten suhde maahan ja sen omistamiseen. Jokaisella kansalaisella on oikeus kahteen maatilkkuun, toinen on haettavissa valtiolta ja toinen paikallisparlamentilta. Saamme kuulla, että tämä käytäntö on johtanut myös siihen, ettei maata arvosteta, sitä hylätään tai se vaihtuu setelitukosta tarpeeksi tarjoavalle. Chobe on asutukseltaan kasvava alue. Luontoturismi kukoistaa, ja vaikka se lisää luonnon arvostusta ja suojelunhalua, turismi myös vaikuttaa herkkään luontoon.
Taitava, paikallinen opas Jay ohjaa venettä pitkin Chobe-jokea ja kertoo suvereenisti alueen eläimistä. Opas on tarkka, että käyttäydymme hillitysti ja luontoa arvostaen. Jay on lintumies — siinäkin määrin, että pienet siivekkäät lentävät veneen kyytiin. Chobe on Botswanan ja Namibian rajajoki. Valtioiden välillä liukuessamme emme voi olla ajattelematta norsuja, jotka yhdellä askelluksella ovat Namibian puolella ja vapaata riistaa ammuttavaksi.
Choben alue on laaja: 10 566 neliökilometriä, neljän valtion alueella. Luonnonpuistossa on edustettuna neljä eri biotooppia ja se tekee myös eläinlajistosta monipuolisen, mutta erityisen tunnettu se on massiivisista elefanttilaumoistaan. Botswanassa on arvioitu olevan satoja tuhansia elefantteja ja maa on yksi Afrikan elefanttien suurimmista suojelualueista. Vuonna 2014 Botswana teki päätöksen kieltää norsujen metsästyksen ja se on edistänyt elefanttien suojelua maassa. Salametsästys on Choben alueella kuitenkin ongelma, ja sitä kitkemässä ovat sotilaat järein keinoin.
Jokiretki on maaginen. Villielämä hengittää ympärillä. Ikkuna näkymään on avattu yhden illan ajaksi ja saamme vain katsoa ja kokea, kunnes Afrikan punaisena kipunoiva aurinko laskee joen ylle.
Kirahvi löytää suojaa auringolta puiden katveesta. Kuva: Janette Hiltunen.
Kestävä ja yhteisöllinen Kavimba
Matkan kohokohta on vierailu syrjäisessä kylässä, joka sijaitsee keskellä Choben kansallispuistoa. Kylää reunustaa Namibian kanssa yhteinen rajajoki Cuando. Joen varrella sijaitsevat viljelylle otollisimmat maapalat. Sekä joki että maissipellot houkuttelevat norsuja. Kansallispuistossa eläinten keskellä viljeleminen tarkoittaa lähes automaattisesti myös konflikteja villieläinten kanssa. Vesivarantojen saatavuus on tärkeää niin ihmisille kuin eläimille. Myös maailman vaarallisemmiksi luokiteltuja eläimiä, kuten virtahepoja ja krokotiileja asuu vedessä. Näistä koituu vaaroja erityisesti kalastajille.
Kylissä eletään hyvin perinteisin tavoin. Maanviljely, käsityöt ja yhteisöllisyys ovat kantavia voimia. Kysyessämme miten he ovat tähän asti eläneet villieläinten kanssa, vastaus on “tolerance”, sietämällä ja kestämällä. Voisiko tämä olla myös sitä kuuluisaa resilienssiä? Mukaudutaan silloin, kun luonto tuo haasteita ihmisen arkeen. Ja pyritään löytämään tasapaino, jossa hyvinvointi on mahdollista.
Edellisen päivän olemme käyttäneet lehtoreiden johdolla työpajatyöskentelyyn, jossa valmistelemme esitystä. Kahden ryhmän esitys käsittelee luonnon tuotteistamista ja villielämää. Työpajassa purimme kaikkea sitä mitä olimme viimeisten päivien aikana oppineet, törmäyttelimme ajatuksiamme ja pureuduimme meille annettuihin teemoihin. Millaisia ehdotuksia voisimme tuoda esille? Miten ongelmat vertautuivat omaan kulttuuriin, saattoiko sieltä poimia jotain? Oli myös otettava huomioon luonnonresurssien kestävä käyttö ja yksilön, yhteisön sekä valtiotason aspektit.
Neuvosto oli kutsuttu esitystä varten koolle. Tilaisuudessa oli tarkka, perinteinen protokolla, mutta muuten se oli ystävällinen ja rohkaiseva. Ja johtuiko se tilanteen hermostuttavasta ainutlaatuisuudesta, koskettavista aiheista vai siitä kuinka Afrikka oli siinä vaiheessa matkaa osunut sydämiimme, kyyneliltä ei vältytty. Paikalliset tyrmäsivät ajatuksen sähköaidoista hillitsemään norsujen ryntäystä kylään. He eivät halunneet tuottaa kipua eläimille. Miten syvä onkaan kunnioitus ja yhteys ympäröivään luontoon, kun se, että hirssit ja maissit päätyvät eläimellisimpiin suihin, ei ole syy ottaa käyttöön ratkaisuja, jotka monissa maissa ovat arkipäivää. Haluttiin muita keinoja, kestävämpiä ja kivuttomampia.
Viisaampana ja verkostoituneena
Ennen matkaa mielessä pyörivät kysymykset mitä Afrikassa ajatellaan globaaleista ilmastonmuutokseen liittyvistä kysymyksistä. Erityisen kiinnostavalta tuntui päästä näkemään vieraan kulttuurin tapoja ja sitä miten ihmiset suhtautuvat luontoon, jonka äärellä elävät. Suomessa luontoyhteyden vahvistaminen on noussut esille. Se herättää keskustelua ja poikii tieteellistä tutkimusta uusien hyvinvointialojen tueksi.
Botswanassa, jossa nauta- ja vuohilaumat kulkevat vapaana, kanat saattavat kipittää marketin ovesta sisälle ja villisiat ylittävät kylän katuja hitaasti löntystellen mangustien tonkiessa roskakasoja, kysymys miltei lakkaa olemasta. Luonto, villinä tai kesyyntyneenä on osa ihmisten arkea ja elinympäristöä.
Perinnetieto tekee usein mieli kääriä taianomaiseen kaapuun, erityisesti siellä missä ihmiset elävät lähellä luontoa. Perinnetieto on kuitenkin käytännönläheistä. Se on tekemistä, arvoja, opittuja taitoja ja kohtuullisuutta.
Kavimban kylän vanhimman tekemä perinteinen käsityö. Kuva: Janette Hiltunen.
Blogin alussa kerroimme ongelmien ratkomisesta. Miten sille kävi? Hyvin pian tuli selväksi, ettemme voi ottaa sellaista roolia, jossa kerromme miten asiat meidän nähdäksemme tulisi hoitaa. Oppiminen on kerrostuva ja vuorovaikutuksellinen kokemus. Aikuisoppimisessa kohtaava kuuntelu ja kysymykset ovat tärkeämpiä kuin ennalta lukitut totuudet tai omat oletukset. Ihminen on oman elämänsä paras tietäjä. Jos halutaan auttaa yhteisöä, on yhteisön äänen ja siellä olevan tiedon kuuleminen oltava vahvaa. On hyvä tietää mitkä ovat ongelmien kulmakivet, mitä on jo kokeiltu, mitä ideoita on vireillä ja mihin hyvät ideat ja kokeilut mahdollisesti tyssäävät. —Ja jotta voimme jakaa oppia toisillemme, on luotava ensin opettamisesta ja ohjaamisesta vapaa alue, jossa tutustumme toisiimme. Oppiminen on prosessi, joka jatkuu nyt molemmilla mantereilla. Ajatuksen siemeniä on jätetty itämään.
Oman ajattelun lisäämiseksi kannattaa ulottaa oppimiskokemuksia myös Suomen rajojen ulkopuolelle. Yhteisöpedagogeista valmistuu yhteisöjen kehittäjiä. Erilaisten yhteiskuntarakenteiden ymmärtäminen lisää perspektiiviä ja laajojen verkostojen kutominen tuo mahdollisuuksia.
Kiitos Humak. Kiitos PEBES. Kiitos vieraanvarainen Botswana! Annamme myös kiitokset itsellemme rohkeudesta tarttua tilaisuuteen. Dumelang, ke a leboga Botswana.
Teksti:
Janette Hiltunen, yhteisöpedagogiopiskelija, Humanistinen ammattikorkeakoulu
Milla Bouquerel, yhteisöpedagogiopiskelija, Humanistinen ammattikorkeakoulu
Lähteet:
globalis.fi. Suomen YK-liitto. Viitattu 19.10.2023.
